Historiaa

Luultavasti mielen sairauksia on esiintynyt ihmisyhteisöissä aina. On löydetty tuhansia vuosia vanhoja pääkalloja, joihin on kivityökaluilla porattu reikiä. Kukaties mieltä riivanneet henget on haluttu päästää reikien kautta vapauteen?

Raamatussa hulluus esiintyy monessa kohdassa. Jumala uhkailee hulluudella kansaansa, josta voinee päätellä, että mielen sairauksia on jo vanhatestamentillisina aikoina kavahdettu – ne ovat olleet vahva pelote. Uudessa testamentissa on riivaajatarinoita ja Jeesustakin pidettiin joskus hulluna.

Muinaisessa Kreikassa ennen ajanlaskun alkua hulluus saattoi olla joko jumalten tai pahojen henkien tekosia. Hulluutta tarkoittava sana mania on kulkenut vuosituhansien matkan Kreikasta meidän päiviimme saakka. Mielen sairaus ei ollut antiikin Kreikan ihmisessä sisäsyntyistä vaan tapahtui hänelle ulkopuolelta annettuna.

Hippokraattisen lääketieteen myötä 400-300-luvuilla eaa. syntyi ensi kertaa näkemys hulluudesta mielen sairautena. Manian syynä pidettiin sapen kiehumista aivoissa. Synkkämielisyyttä puolestaan aiheutti liiallinen musta sappi. Mielisairaudet olivat ruumiillisia sairauksia, jotka johtuivat neljän elämännesteen epätasapainosta. Hoitokeinoina käytettiin muun muassa ruokavalion suunnittelua ja lääkkeitä, jotka saivat aikaan hikoilua, oksentelua ja ripulia. Tarkoitus oli poistaa elimistöstä liiallisia nesteitä.

Roomassa 100-luvulla vaikuttanut lääkäri Galenos loi temperamenttiopin, jonka mukaan ihmisen synnynnäinen luonne altisti hänet tietynlaisille sairauksille. Äkkipikainen ja kunnianhimoinen koleerikko oli taipuvainen maniaan ja melankolikko melankoliaan eli masennustiloihin. Temperamenttioppi levisi laajalle ja vaikutti lääketieteessä toista tuhatta vuotta.

400-luvun alkupuolella vaikuttanut kirkkoisä Augustinus piti mielisairauksia demonien aiheuttamina riivauksina. Hoitokeinona käytettiin esimerkiksi sairaan ruoskimista paholaisen ulos ajamiseksi, tai manausta. Kuitenkin oli myös olemassa ”Jumalan hulluja,” jotka säästyivät ruoskimiselta ja saivat arvostusta osakseen. Psykoottisuuden ilmenemistavoilla oli siis suuri vaikutus siihen, miten sairastunutta kohdeltiin – nähtävästi uskonnollisesti sävyttyneet psykoosit olivat keskiajalla hyväksytympiä kuin muut.

Keskiajalla ei ollut sairaaloita. Vasta 1200-luvulla syntyi muutamaan eurooppalaiseen yliopistoon lääketieteellinen tiedekunta. Uskonnolliset vaikuttajat olivat hulluuden ylimpiä asiantuntijoita ja lääketiede teki vasta verkalleen tuloaan. Vielä Martti Lutherillekin hulluus ja syntisyys olivat lähellä toisiaan, ja Paholainen oli suurin hullu kaikista.

Alimpien sosiaaliluokkien hulluilla oli keskiajan Euroopassa karu kohtalo. He saattoivat päätyä kahleisiin tai maakuoppaan. Käsite ”seinähullu” periytynee näistä käytännöistä – levoton mielisairas saatettiin esimerkiksi kahlita kiinni seinään.

1500-1600-luvuilla hulluja vietiin toivioretkille pyhiinvaelluskohteisiin. Toivottiin pyhäinjäännösten läheisyyden johtavan ihmeparantumiseen.

Vasta 1700-luku eli valistuksen vuosisata toi muutoksen mielisairauksien selityksiin ja hoitoihin. 2000 vuoden takainen hippokraattinen ajatusmalli koki uudestisyntymän modernina näkemyksenä hulluudesta: se ei ollutkaan sielunvihollisen tekosia, vaan syntyi ihmisessä itsessään ja sen alkujuuret olivat ruumiilliset. Myös käsitys ”Jumalan hulluista” väistyi.

Käsite ”psykiatria” syntyi 1800-luvun alussa. Vaikutusvaltaiset lääkärit toivat käyttöön muitakin uusia termejä. Sanaa ”hullu” ei ollut enää suotavaa käyttää – ainakaan lääketieteellisessä tarkoituksessa. Sana ei suinkaan hävinnyt kansanomaisemmasta käytöstä. Poliittisesti epäkorrekti siitä on tullut vasta aivan viime aikoina.

Depression käsite sellaisena kuin sairaus nykyisin tunnetaan syntyi 1800-luvun puolessavälissä. Aiemmin käytetty melankolian termi kattoi nykyistä masennusta selvästi laajemman mielen sairauksien kirjon.

1800-luvun lopulla heräsi ajatus hulluudesta ihmisen rappeutumisen ilmentymänä. Syntyi käsitys siitä, että ihmisrodusta oli sekä aiheellista että oikeutettua siivota rappeutunut aines mm. sterilisaatioiden avulla. Tämä mieleltään sairastuneita vakavasti sortava ajatusmalli kukoisti pitkälle 1900-luvun puolelle saakka. Sterilisaatioita toteutettiin Suomessakin sumeilematta. Maanis-depressiivisyys katsottiin pakkosterilisaatioon oikeuttavaksi sairaudeksi. Sairaan itsensä mielipidettä ei katsottu tarpeelliseksi ottaa huomioon. Surullisimmillaan oppi rotupuhtaudesta johti mielenterveyspotilaiden massamurhiin natsi-Saksassa.

1800-luvulta lähtien mielisairaita ja muitakin yhteiskunnan silloisista tiukoista normeista poikkeavia ihmisiä alettiin myös järjestelmällisesti säilöä mielisairaaloihin – ”vähämieliset” ihmiset siivottiin pois kuljeksimasta ja pahennusta herättämästä. Mielisairaalalaitos oli saanut alkunsa jo aikaisemmin, mutta tällöin koitti sen kukoistuskausi. Sairastuneet elivät sairaalaan päädyttyään siellä monesti koko lopun elämänsä. Mielisairaista tuli viimeistään tällöin häpeällisinä pidettyjä, muita heikompiarvoisia ihmisiä, joita terveiden oli normaalia ja hyväksyttyä väheksyä.

1900-luvun loppupuoliskolla syntyi kaksisuuntaisen mielialahäiriön käsite. Tuhansia vuosia puhuttiin lähinnä maanikoista, kukaties siksi koska levoton ja toisinaan raivoisakin mania on ollut helposti havaittavissa ja siten myös nimettävissä. Vasta paljon myöhemmin on puhuttu maanis-depressiivisistä, mikä ei toki tarkoita etteikö mielialan heittelyä aiheuttava sairaus itsessään olisi esiintynyt ihmiskunnassa ennenkin. Luokittelu vain oli erilaista aikaisemmin. Samoihin aikoihin luokittelunsa sai myös skitsofrenia. Skitsoaffektiivinen häiriö käsitteenä on vielä uudempaa perua.

Käsite ”mielenterveyskuntoutuja” on viime aikoina korvannut alkuperäisen hullun, sittemmin mielisairaan. "Mielenterveyskuntoutuja" sisältää ajatuksen siitä, että mielen sairaudesta on mahdollista, ellei nyt täysin parantua, niin ainakin toipua. Tämä on jossain määrin ristiriidassa elinikäiseksi sairaudeksi katsotun kaksisuuntaisen kanssa.

Historiakatsauksessa tärkeä lähde on ollut Petteri Pietikäisen tutustumisen arvoinen kirja Hulluuden historia, 2013.